Ennen kuin minun pitää puhua julkisesti, eksyin usein omiin ajatuksiini. Näissä ajatuksissani kuvittelen pitäväni erinomaisen puheen, joka saa yleisön riemastumaan täysin nerokkuudellaan. Esitykseni päättyy huikeisiin aplodeihin. Kuvitelmieni aikana hymyilen usein oikeastikin, ja minulla on hyvä mieli.
Lopulta havahdun hereille. Silloin hävettää. Tuntuu nololta, kuinka ihmisen täytyy omissa ajatuksissaan kuvitella olevansa jotenkin mahtava. Vastapainona usein märehdin epäonnistumisiani ja surkuttelen, kuinka olen maailman huonoin.
Ärsyttää. Minkä takia positiivisista kuvitelmista pitäisi tuntea jotenkin pahaa mieltä! Negatiiviset ajatukset ovat ihan yhtä virheellisiä ja niistä tulee vain ikävä mieli. Onko hyvän olon tunteminen jotenkin kiellettyä ja yhteiskunnan arvojen vastaista?
